Aikamme Sveitsissä ei sisältänyt pelkästään luonnon ihailua, vaan itse asiassa myös aika paljon ns. länsimaisia huvituksia. Kävimme vanhassa suosikissani Alpamaren vesipuistossa sekä ensimmäistä kertaa myös Saksan puolella sijaitsevassa huvipuistossa, Europa-Parkissa. Molemmat olivat oikein hauskoja elämyksiä.
Europa-Parkissa meitä yllätti, että laitteet olivat oikeastaan pelkkiä vuoristoratoja. Sellaiset kieputtimet, joita suomalaisissa huvipuistoissa ainakin on paljon, puuttuivat käytännössä kokonaan, ellei paria karusellia lasketa. Huvipuiston laajan koon ja sokkeloisen rakenteen vuoksi emme kyllä ehtineet ihan joka nurkkaa edes nuuskia, ja laitteitakin piti vähän karsia kiinnostuksen mukaan. Jonoja ei ollut ihan mahdottomasti, mutta kuitenkin sen verran, että piti miettiä, mihin ajan käyttää. Positiivinen yllätys oli, että ruuat ym. eivät olleen järkyttävän ylihinnoiteltuja, vaan oikeastaan suomalaista perushintatasoa - jotain saattoi siis jopa ostaa!
Alpamaren vesiliukuradat olivat tuttuun tapaan vauhdikkaita ja hauskoja. Neljän tunnin kiipeämis- ja laskusession jälkeen lihakset olivat kyllä aika poikki kumirenkaiden raahaamisesta ja mäkien noususta. Jossain vaiheessa sitä aina alkaa toivoa, että sinne saataisiin vaikka liukuhihna, joka kuljettaisi patjat ylös...
Lisäksi kävimme toki myös Zürichissä. Siellä suoritimme pikaisen kaupunkikierroksen ja nautimme Tao's -ravintolan upean terassin tunnelmista. Alla muutama kuva Zürichistä.
Viimeksi kuluneen viikon vietin matkailemalla Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa. Matka oli erittäin onnistunut, vaikka aikataulu oli osittain suunniteltu vähän liiankin tiukaksi - tekemistä ja näkemistä olisi ollut niin paljon! Meillä oli auto vuokrattuna (Volkswagen Touareg; jatkossa "Möhkö") ja tarkoituksena oli ajella eri paikkoihin kyseisellä seudulla ja ihailla maisemia. Vietimme matkasta neljä yötä Sveitsissä ihanan tätini luona, kaksi yötä Itävallassa Alpbachin kylässä ja yhden yön Münchenin kaupungissa.
Vuoristossa ajelu oli tosiaan matkan yksi pääasioista, ja se myös toteutui. Ei kuitenkaan aina yhtä sulavasti kuin olisi voinut toivoa - Möhkö oli nimittäin sen verran pullea, että se meinasi yksinään peittää kapeat kaksisuuntaiset vuoristotiet. Automaattivaihteiston ja diesel-moottorin ansiosta ajaminen ei kuitenkaan ollut ihan hirveää (minähän en itse toki ajanut autolla metriäkään), eikä auto lopulta rajoittanut menemisiämme. Hengästystä aiheuttivat vain muut autoilijat, jotka kaahasivat kapeilla teillä mutkien takaa.
Ajamisesta jäi päällimmäisenä mieleen yksi päivä, jonka käytimme kokonaan vuoristossa ajamiseen. Huikeita maisemia riitti, kun ajoimme jopa neljän pass-reitin läpi Sveitsissä. Näistä ensimmäinen, Albulapass, oli kapein ja hankalin ajaa. Siinä olivat myös jyrkimmät tiet ja toisaalta kaikista korkein kohta reitillämme - 2312 metriä. Ja ah, oikein jännittäviä - hyvässä ja pahassa - paikkoja ja maisemia. Tavallaan ihan hyvä, että hankalin oli ensimmäisenä, koska sen jälkeen muut tuntuivat lähes helpoilta.
Toinen passimme, Julierpass, tuntui Albulan jälkeen mukavan loivalta ja leveältä. Korkeutta sille kertyy enimmillään 2284 metriä eikä se ollut ihan niin syrjässä kaikesta - reitti kulki myös kylien kautta ja asutuksen ohi, kun Albulapassin lähistöllä meni vain vaellusreittejä.
Kolmantena vuorossa oli Oberalppass, 2044m. Se oli passeista selvästi lumisin. Siellähän hytisimme sitten kevyissä vaatteissamme lumikinosten keskellä jonkin aikaa ennen kuin päätimme aloittaa kotimatkan.
Kotimatka ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin olimme luulleet. Päädyimme Oberalppassin jälkeen kylään, josta piti päästä majapaikallemme vievälle moottoritielle. Siellä huomasimme, että tie moottoritielle olikin suljettu. Ainoa reitti pois kulki St. Gotthardpassin läpi. Olimme siinä vaiheessa jo väsyneitä eikä vuoristossa vaadittavaa skarppausta olisi enää oikeastaan löytynyt, mutta minkäs teet. Vielä oli ajettava yhden vuoren yli.
Gotthardpass nousee 2109 metrin korkeuteen, ei ole kilometrillisesti erityisen pitkä eikä kovin jyrkkäkään. Ei liian paha, ajattelimme. Paitsi että kiemurrellessamme vuoren rinnettä ylös alkoi nousta sumua. Vuoren päälle saapuessamme sumu olikin jo todella tiheää - näkyvyys eteenpäin oli ehkä kaksi metriä. Siinähän sitten madeltiin eteenpäin ja toivottiin, että nähdään tien kääntyminen ajoissa - kuten myös harvojen vastaantulijoiden ajovalot. Laskeutuminen sumussa alas oli oikeasti todella pelottavaa. Serpentiinitie kulki vuoren seinämää pitkin, mutta päätyjen mutkat oli niiden loiventamiseksi kiepautettu siltamaisesti tyhjän päälle - kuvittelepa ajavasti tästä Möhköllä alas niin, että näet vain pari metriä joka suuntaan. Ympärillä vain valkoista sumua ja yli kilometrin pudotus... Hieman traumatisoivaa, ehkä. Turhautumista ei parantanut yhtään se seikka, että kun lopulta selvisimme moottoritielle, oli se aivan ruuhkan tukkima ja kotimatka piteni yli tunnilla.
Joka tapauksessa pääsimme hengissä kotiin ja olimme jopa iloisia tekemästämme retkestä - venähtänyttä paluumatkaa lukuun ottamatta. Matkan varrella tuli nähtyä pikaisesti myös Davos ja St. Moriz.
Eilen leivoin pitkään toivelistalla olleen herkun Süsses ohne Tiere -leivontakirjastani. Kyseessä oli Charlotte a la parisienne -niminen teos, joka kirjassa kulkee nimellä Geeiste Erdbeer-Charlotte. Itse asiassa yllä olevan linkin takana on kuva juuri siitä kirjan sivusta, jolla on kuva charlottesta.
Heti alkuun täytyy todeta, että kyseessä oli monimutkainen ja haastava resepti, jonka ainesosalista on pitkä ja outo - osa tarvikkeista jäi pois ihan vain siksi, etten saanut netinkään avulla selvitettyä, mitä ne olivat ja mistä niitä saisi hankittua. Tämä olisi kyllä ollut ihan riittävän haastava ei-vegaanisenakin, mutta pysyin siinä uskollisena alkuperäisreseptille. Oli kyllä mahtava leivontakokemus!
Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin onnistuin teknisesti. Luin kyllä reseptin moneen kertaan, ennen kuin ymmärsin, mitä tässä oli tarkoitus tehdä, mutta kun idea avautui, ei tekstiä tarvinnutkaan vilkuilla kuin silloin tällöin.
Idea on siis kaikessa kauneudessaan se, että tehdään kääretorttu, joka siivutetaan ja siivuilla päällystetään kulhon pohja - näin muodostuu charlotten kupu. Kermavaahtoa ja mansikanpaloja sekoitetaan ja kääretorttusiivuilla pohjattu kulho täytetään tällä seoksella. Sitten paistettu murotyyppinen pohja lätkäistään kaiken päälle ja kulho laitetaan pakastimeen jäätymään. Jäädyttämisen jälkeen kulho kumotaan tarjoiluastialle.
Käätetorttupohja ja charlotten pohja
Kääretorttu voideltuna mansikalla
Valmis kääretorttu
Mansikat ja foliolla vuorattu kulho ennen kääretorttusiivujen asettelua
Kuten sanottu, teknisesti suoritus oli mielestäni oikein hyvä. Makukin oli ihan kiva, mutta ei tästä mitään suosikkia muodostunut. Amarantti ei ehkä ollutkaan paras valinta pohjaan ja kääretorttuun, sillä sen maku tulee todella vahvasti esiin, vaikka se muuten onkin mieto kasvi.
Lisäksi ongelmaksi muodostui se, ettei kaksi ihmistä oikein syö tällaista valtavaa kekoa yhdeltä istumalta, eikä sitä voi myöskään jäädyttää uudelleen, kun sen on kerran sulattanut. Taitaa käydä niin, että sitä mussutetaan tänään sen verran kuin jaksetaan, ja loppu laitetaan pois.
Olen kuitenkin ylpeä, että tein tämän - sain paljon inspiraatiota siihen, mitä kaikkea voisikaan itse kehittää.
PS. Reseptin antama määrä kermalle oli kyllä ylimitoitettu. Vain puolet kermavaahdosta mahtui kulhon sisään. Minulla on nyt toinen samanlainen kulhollinen kermavaahtoa jääkaapissa. :)
Eilen torstaina kävin äitini kanssa Tampereella. Matkan tarkoituksena oli katsastaa suosikkitaiteilijamme Sari Haapaniemen uusi näyttely "Elämän värit", joka aukesi eilen Keskus Galleriassa.
Aikaa meillä oli yhteensä neljä tuntia ennen paluuta Helsinkiin. Siitä pari viimeistä kului itse näyttelyssä, jonka takia olimme tulleet - ja olisin minä kyllä voinut tauluja pidempäänkin tuijottaa. Teokset olivat - kuten muutkin samaisen taiteilijan aiemmin näkemäni - ihanan räiskyviä ja huumaavan monipuolisia. Monet näyttivät läheltä ihan erilaisilta kuin kaukaa, ja niissä huomasi jatkuvasti lisää yksityiskohtia. Maalausjälkikin on itsessään todella viihdyttävää ja teosten pinta elää hauskasti. Suosikkiaiheeni Haapaniemen töissä on musiikki, mutta pidän kovasti myös hänen maalaamistaan koivikoista ja naisista.
Ennen näyttelyä pyörimme keskustassa, kävimme vähän kaupoissa ja joimme teetä. Viimeiseksi kävimme syömässä, ja oi, mihin paikaan päädyimmekään - ihan sattumalta oikeastaan. Olin ihan hurmoksessa, kun astuimme sisään Cafe Europaan. Sisustus henki ravintolan nimelle sopivasti keskieurooppalaista glamouria ja vanhanaikaista paheellisuutta - aivan kuin rakastamani cabaret-henkiset baarit Berliinissä! Tuntui, kuin olisin palannut hetkeksi siihen maailmaan, jossa vietin suuren osan kesästä.
Ylellinen mutta rento ilmapiiri muodostui eri tasojen yhdistelmistä ja koristeellisista huonekaluista, kuten viktoriaanistyylisistä sohvista, joilla saattoi löhöillä arvokkaasti. Löytyipä paikasta myös piano ja lautapelikaappi. Tunnelmaa nosti vielä se, että ruoka oli aivan uskomattoman hyvää. Söin valtavan halloumisalaatin, enkä ollut edes kuvitellut, että mikään salaatti voisi olla niin hyvää. Nyt vain harmittaa, että paikka sijaitsee Tampereella eikä Helsingissä.
Muutaman tunnin kestänyt reissu toiseen kaupunkiin keskellä viikkoa oli yllättävän piristävä, ja tuntui kaikessa lyhykäisyydessään ihan lomalta.
Eilen pääsin käyttämään luovuutta, kun suunnittelin pukeutumistani Safarisitseille. Asun valinta oli jäänyt viime tippaan - rupesin kunnolla ideoimaan vasta pari tuntia ennen sitsejä. Lopputulos oli kuitenkin hyvin tyydyttävä - joskaan ei yleisesti tunnistettava.
Lähdin rakentamaan asua neonvihreän pitsimekon pohjalta, ja parin googlauksen jälkeen löysin oivallisen inspiraation lähteen: guinea turaco. Kaunis ja pirteän värinen lintu oli erinomainen matkinnan kohde.
Niinpä vedin ylle mainitun vihreän mekkoni, samanvärisen hiuspannan, mustat sukkahousut, punaiset korkokengät - ja meikkasin silmäni samanlaisiksi kuin kuvan linnulla. Tästä todisteena on muutama suttuinen, epäimartelevassa valossa napattu selfie, jotka jaan nyt kanssanne. Huuliinkin tuli sipaistua hieman punaa, kuten tyylin esikuvan nokassa.
Silmistä tuli sen verran hurjat, että kuljin matkat kumpaankin suuntaan aurinkolaseissa. Illan aikana järkytyin hieman joka kerta peiliin vilkaistessani. Kaikesta huolimatta oli hieman haikeaa pestä kaikki taas pois - ihan heti ei taida päästä kokeilemaan mitään samakaltaista.
Eihän kukaan tietenkään tunnistanut minua turacoksi, mutta ei se ollutkaan tärkeää. Joka tapauksessa olen hyvin ylpeä siitä, että keksin kyseisen linnun ja hetken mielijohteesta myös todella toteutin asun.
Tässä uutta vuotta aloitellessa tulin koonneeksi postauksen, jossa kerron muutamasta syksyn mieleenpainuneimmasta aktiviteetista. Blogia ei kun ole muuten kauheasti tullut päiviteltyä. Tässä siis satunnaisessa järjestyksessä joitain viime syksyn tapahtumia, jotka jäivät mieleen:
1. Kaskiketo-larp
Elämäni ensimmäinen oikea larppi - vihdoin! Ja vieläpä suosikkikirjasarjani Ajan pyörän maailmaan sijoittuen - oli pakko osallistua. Pelasin piikaa, jolla paljastui olevan kanavointikyky, ja joka lähti lopulta Aes Sedain matkassa Valkoiseen torniin... Jäin ihan koukkuun tähän harrastukseen, enkä malta odottaa lisää.
2. Power Shift Suomi
Osallistuin viikonlopun kestävään ilmastoaktivistikoulutukseen, jonka päätteeksi lähdettiin People's Climate Marchiin. Ah, miten inspiroivaa ja toivoa antavaa! Oli hyvin virkistävää viettää aikaa ja ideoida ihmisten kanssa, jotka ottavat asiat vakavasti ja ovat valmiita ryhtymään toimeen, jotta pahimmalta vältyttäisiin.
3. Harry Potter -sitsit
Teemajuhlien ystävänä odotin kovasti näitä hartaasti suunniteltuja sitsejä - enkä pettynyt. Kuvassa tuleva korpinkynsi jännittää lajitteluhattu päässään. Huomatkaa ihana taikasauvani (aka keppi), jota en ole vieläkään hennonnut heittää pois. Kuva: Bonafide Creatives
4. Lindsey Stirlingin keikka
Kyyneliä ja kylmiä väreitä riitti, kun Lindsey Stirling esiintyi Circuksessa 4.10. Rakastan viulua, ja artistin kieppumista katsoessa olisi itsekin tehnyt mieli tanssia - ja opetella vihdoin soittamaan kyseistä soitinta. Stirling on vähän erilainen kuin "perinteiset" suosikkini, mutta on kyllä jäänyt pysyvästi niiden artistien listalle, joita voi kuunnella aina kyllästymättä. Alla yksi ihana kappale, joka kuultiin myös keikalla:
5. Synttärijuhlat
En ollut muutamaan vuoteen järjestänyt mitään varsinaisia syntymäpäiväjuhlia, mutta näin tasavuosien kunniaksi päätin kutsua ihmisiä kylään - samalla sain tilaisuuden esitellä asuntoa kavereilleni, jotka eivät sitä olleen vielä nähneet. Vieraita tulikin kolmessa erässä, ja päivä muodostui erittäin sosiaaliseksi.
Olin valmistautunut hyvissä ajoin leipomalla ja suunnittelemalla ruokia, ja menu olikin lopulta aika kattava: tarjolla oli porkkanakakkua, sacherkakkua ja kookos-inkiväärikakkusia mansikka- ja appelsiinikuorrutteilla sekä tonnikalapastasalaattia ja cantaloupemeloni-rucola-vihersalaattia. Kaikki oli omasta mielestäni oikein hauskaa ja onnistunutta.
Näistä tapahtumista minulla ainakin on kuvia, mutta muutakin hienoa on kyllä koettu. Syksyyn mahtui lisäksi mm. osakunnan fuksitapahtumien järjestelyä, Helixin vuosijuhlat, rakkaan valmistujaiset, Mamma Mia -musikaali, reissu Seinäjoelle ja monen monta herkullista lasagnea.
Tein pari päivää sitten piparitaikinaa ja leivoin siitä pipareita. Puolet taikinasta jäi tosin vielä pakkaseen odottamaan, josko saisin aikaiseksi tehdä siitä talon.
Taikinasta tuli koostumukseltaan erinomaista - ja kauan sen tekemisessä menikin. Olin lueskellut, että piparitaikina on nopea tehdä, ja olisi ollutkin, ellei pieneen siirappilitkuun olisi pitänyt tunkea niin tuhottomasti jauhaja. Väänsin sitä melkein tunnin, mutta lopputuloksena oli ainakin sitten tasainen ja kiinteän joustava massa. Niin, ja kauhea sotku keittiössä.
Leivonta ja paistaminenkin onnistuivat hyvin, mutta reseptiäni pitää vielä vähän hioa. Ensinnäkin tykkään sellaisista ohuista ja rapeista pipareista, mutta näistä tuli paksuja ja pehmeitä - osittain ihan siksikin, etten saanut taikinaa kaulittua kovin ohkaiseksi. Toisekseen maussa korostuvat hieman liikaa inkivääri ja quinoa, vaikka niitä tuli suhteessa todella vähän. Taikina ei myöskään ole kovin makea, vaikka siirappia ja sokeria tuli mukamas paljon.
Kyllä keksit silti syötäviä ovat, tai ainakin minulle maistuu. Kuorrutuksen kanssa etenkin niistä tuli oikein kivoja - kuorrute tuo vähän lisää makeutta ja peittää noita ei-toivottuja korostuksia.
Ensi kerralla sitten osaan lisätä ja vähentää oikeita juttuja - ehkä sitten jopa uskallan jakaa ja suositella reseptiäni. ;)
