Muistan vielä kovin elävästi, miten kesäkuussa tuntui, että tämä ei koskaan loppuisi. En minä loppua silloin vielä kovin hartaasti odottanutkaan. Syksy häämötti kovin kaukana tulevaisuudessa, ja jollain tapaa hahmotan ajan edelleen siitä pisteestä käsin. Siksi tuli ihan yllätyksenä huomata, että tämähän oikeasti loppuu pian. Pääsen kotiin, jee!
Berliini on kyllä kiva kaupunki, mutta on asioita, joita kaipaan Suomesta; sellaisia, jotka eivät jostain syystä ole minulle mahdollisia täällä tai sitten jotain, mitä suomalaiset tekevät minusta paremmin. Niitä ajattelin listata erilliseen postaukseen. Tässä kuitenkin mainittakoon, että vaikeinta tässä on ollut se, että rakkaani on Suomessa. Vähintään hänen takiaan palaan iloisena takaisin, kun vain se aika koittaa. Täältä jään kaipaamaan open stageja ja halpaa ruokaa. Ainakin. Ehkä jotain muutakin.
Huomenna lähden viikonlopuksi Suomeen. On ihanaa päästä olemaan kullan kanssa, mutta jos sitä ei oteta huomioon, en ole varma helpottaako vai vaikeuttaako tämä paria seuraavaa viikkoa. Haluaisin mielelläni ajatella, että lopullinen paluu ei sitten ole niin dramaattinen, kun pääsen nyt jo kurkistamaan paikkoja ja järjestelemään asioita. Pelkään kuitenkin, että tänne palaaminen tuntuu raskaalta ja turhauttavalta, kun on hetkeksi päässyt jo kotiin.
Pelko osoittautunee kuitenkin turhaksi, sillä en ole vielä henkisesti lähtötunnelmissa. Kuten sanottu, tajusin vasta tänään, miten vähän aikaa oikeasti on enää jäljellä, eikä sitä ole vielä tullut sillä lailla sisäistettyä. Käyntini on myös niin lyhyt, etten ehdi tottua Suomessa olemiseen - jo maanantaina töissä kaikki tuntunee etäiseltä unelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti