Charlotte a la parisienne

Eilen leivoin pitkään toivelistalla olleen herkun Süsses ohne Tiere -leivontakirjastani. Kyseessä oli Charlotte a la parisienne -niminen teos, joka kirjassa kulkee nimellä Geeiste Erdbeer-Charlotte. Itse asiassa yllä olevan linkin takana on kuva juuri siitä kirjan sivusta, jolla on kuva charlottesta.

Heti alkuun täytyy todeta, että kyseessä oli monimutkainen ja haastava resepti, jonka ainesosalista on pitkä ja outo - osa tarvikkeista jäi pois ihan vain siksi, etten saanut netinkään avulla selvitettyä, mitä ne olivat ja mistä niitä saisi hankittua. Tämä olisi kyllä ollut ihan riittävän haastava ei-vegaanisenakin, mutta pysyin siinä uskollisena alkuperäisreseptille. Oli kyllä mahtava leivontakokemus!

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin onnistuin teknisesti. Luin kyllä reseptin moneen kertaan, ennen kuin ymmärsin, mitä tässä oli tarkoitus tehdä, mutta kun idea avautui, ei tekstiä tarvinnutkaan vilkuilla kuin silloin tällöin.

Idea on siis kaikessa kauneudessaan se, että tehdään kääretorttu, joka siivutetaan ja siivuilla päällystetään kulhon pohja - näin muodostuu charlotten kupu. Kermavaahtoa ja mansikanpaloja sekoitetaan ja kääretorttusiivuilla pohjattu kulho täytetään tällä seoksella. Sitten paistettu murotyyppinen pohja lätkäistään kaiken päälle ja kulho laitetaan pakastimeen jäätymään. Jäädyttämisen jälkeen kulho kumotaan tarjoiluastialle.

Käätetorttupohja ja charlotten pohja

Kääretorttu voideltuna mansikalla

Valmis kääretorttu

Mansikat ja foliolla vuorattu kulho ennen kääretorttusiivujen asettelua

Mansikkakerma ladottuna kääretorttupalojen pohjustamaan kulhoon

Jäädytyksen jälkeen - älä tule paha kakku

Valmis charlotte

Kuten sanottu, teknisesti suoritus oli mielestäni oikein hyvä. Makukin oli ihan kiva, mutta ei tästä mitään suosikkia muodostunut. Amarantti ei ehkä ollutkaan paras valinta pohjaan ja kääretorttuun, sillä sen maku tulee todella vahvasti esiin, vaikka se muuten onkin mieto kasvi.

Lisäksi ongelmaksi muodostui se, ettei kaksi ihmistä oikein syö tällaista valtavaa kekoa yhdeltä istumalta, eikä sitä voi myöskään jäädyttää uudelleen, kun sen on kerran sulattanut. Taitaa käydä niin, että sitä mussutetaan tänään sen verran kuin jaksetaan, ja loppu laitetaan pois.

Olen kuitenkin ylpeä, että tein tämän - sain paljon inspiraatiota siihen, mitä kaikkea voisikaan itse kehittää.

 

PS. Reseptin antama määrä kermalle oli kyllä ylimitoitettu. Vain puolet kermavaahdosta mahtui kulhon sisään. Minulla on nyt toinen samanlainen kulhollinen kermavaahtoa jääkaapissa. :)

Tampereella

Eilen torstaina kävin äitini kanssa Tampereella. Matkan tarkoituksena oli katsastaa suosikkitaiteilijamme Sari Haapaniemen uusi näyttely "Elämän värit", joka aukesi eilen Keskus Galleriassa.

Aikaa meillä oli yhteensä neljä tuntia ennen paluuta Helsinkiin. Siitä pari viimeistä kului itse näyttelyssä, jonka takia olimme tulleet - ja olisin minä kyllä voinut tauluja pidempäänkin tuijottaa. Teokset olivat - kuten muutkin samaisen taiteilijan aiemmin näkemäni - ihanan räiskyviä ja huumaavan monipuolisia. Monet näyttivät läheltä ihan erilaisilta kuin kaukaa, ja niissä huomasi jatkuvasti lisää yksityiskohtia. Maalausjälkikin on itsessään todella viihdyttävää ja teosten pinta elää hauskasti. Suosikkiaiheeni Haapaniemen töissä on musiikki, mutta pidän kovasti myös hänen maalaamistaan koivikoista ja naisista.

Ennen näyttelyä pyörimme keskustassa, kävimme vähän kaupoissa ja joimme teetä. Viimeiseksi kävimme syömässä, ja oi, mihin paikaan päädyimmekään - ihan sattumalta oikeastaan. Olin ihan hurmoksessa, kun astuimme sisään Cafe Europaan. Sisustus henki ravintolan nimelle sopivasti keskieurooppalaista glamouria ja vanhanaikaista paheellisuutta - aivan kuin rakastamani cabaret-henkiset baarit Berliinissä! Tuntui, kuin olisin palannut hetkeksi siihen maailmaan, jossa vietin suuren osan kesästä.

Ylellinen mutta rento ilmapiiri muodostui eri tasojen yhdistelmistä ja koristeellisista huonekaluista, kuten viktoriaanistyylisistä sohvista, joilla saattoi löhöillä arvokkaasti. Löytyipä paikasta myös piano ja lautapelikaappi. Tunnelmaa nosti vielä se, että ruoka oli aivan uskomattoman hyvää. Söin valtavan halloumisalaatin, enkä ollut edes kuvitellut, että mikään salaatti voisi olla niin hyvää. Nyt vain harmittaa, että paikka sijaitsee Tampereella eikä Helsingissä.

Muutaman tunnin kestänyt reissu toiseen kaupunkiin keskellä viikkoa oli yllättävän piristävä, ja tuntui kaikessa lyhykäisyydessään ihan lomalta.